Turun Messukeskus

Wladimir Kaminerin avajaispuhe

Sehr geehrte Dam

WLADIMIR KAMINER Kuvaaja Harri Sundell
WLADIMIR KAMINER
Kuvaaja Harri Sundell

 

Sehr geehrte Damen
liebe Leserinnen und Leser,

es ist eine große Ehre für mich als Gast der Buchmesse in Turku, mit meiner Tanzveranstaltung ”Russendisko” deutsche Kultur hier in Finnland zu präsentieren. Es ist nicht das erste Mal, dass die ”Russendisko” zwischen den Kulturen vermittelt. 2003 fand diese Veranstaltung auf der deutschen Buchmesse in Frankfurt statt. Damals war meine Heimat Russland der Schwerpunkt auf der Messe. Also habe ich mit ”Russendisko” Russland in Deutschland präsentiert, jetzt präsentiere ich damit Deutschland in Finnland, ich bin gespannt, was in Zukunft noch dazu kommt.

*****
Kurz zu meiner Person, ich habe vor 25 Jahren meine Heimat, die Sowjetunion verlassen und bin als jüdischer Flüchtling in Deutschland aufgenommen worden. Damals bin ich nach Europa gefahren, mit dem Wunsch, die große weite Welt persönlich kennen zu lernen. In unserem sozialistischen Vaterland war nämlich nicht viel von der Welt zu sehen. Im Schwarzweiß-Fernsehen meines Vaters wurde hauptsächlich über die inländischen Angelegenheiten berichtet – über die Weizenernte und die Erfolge der sowjetischen Mannschaft im Eishockey z.B. In jedem Nachrichtenprogramm konnte man außerdem die sowjetischen Kosmonauten sehen, in Gummischläuche gewickelt schwebten sie in der Schwerelosigkeit des Weltalls und winkten uns im Fernseher zu. Diese sowjetischen Nachrichten vermittelten das traurige Gefühl, als ob wir allein auf Erden wären, nur unser sozialistisches Vaterland und das endlose Weltall drumherum, eine schwarze Wüste, die, wenn überhaupt, nur von unseren Kosmonauten spärlich bevölkert war. Nachrichten aus dem Ausland, aus Amerika und Europa kamen selten. Am Wochenende wurde vor dem Eishockey, eine halbstündige Sendung ”Das Internationale Panorama” ausgestrahlt. Der Moderator dieser Sendung, ein Politologe, der im Auftrag der sowjetischen Regierung unermüdlich die Welt bereiste, um uns kurz und knapp über den Zustand des Planeten am Wochenende zu berichten, war sehr dick, er passte kaum auf den Bildschirm und die Bilder des Auslands hinter ihm waren kaum zu sehen, unscharf und verschwommen. Wir waren von der Welt draußen abgeschnitten, aber nicht ganz.

***

Über geheime Kanäle kamen Bücher und Schallplatten, Literatur und Musik aus Amerika und Europa zu uns ins Land, die uns faszinierten. Die Literatur war frech, launisch, frei, egozentrisch und unglaublich naiv. Während unsere sozialistische Literatur immer einem hohen Ziel folgte, einen erzieherischen Auftrag zu erfüllen hatte, war diese westliche Literatur wie aus purem Spaß geschrieben. In meiner Heimat war die Schriftstellerei neben der Kosmonautik eine verantwortungsvolle Staatsaufgabe.

***
Die sowjetische Literatur wurde hauptsächlich planwirtschaftlich produziert, d.h. jeder Diplomschriftsteller sollte am Ende des Jahres einen Roman abliefern, der seine Leser zu besseren Menschen machte. Denn mit den herkömmlichen Menschen war der Kommunismus nicht zu machen. Die sowjetische Literatur und Kunst unter der Führung der Partei sollten die Entstehung besserer Menschen forcieren. Sie war sehr langweilig. Die russische Klassik hatte ihr gegenüber große Vorteile. Aus Romanen von Tolstoi und Theaterstücken von Tschechow konnte ich zum ersten Mal erfahren, dass Weißweine sich geschmacklich voneinander unterscheiden und manche von ihnen zu Austern passen, andere dagegen nicht. Die russische Klassik beschrieb ein anderes Russland, bevölkert von leidenschaftlichen, temperamentvollen Frauen und Männern, die unter der Ungerechtigkeit ihrer Gesellschaft und dem archaischem Regime litten und begeistert an der Zukunft arbeiteten. Sie konnten damals nicht ahnen, was kommen würde. Die Klassik beschrieb vergangene Zeiten, eine Welt, die mit unserer Realität nichts mehr zu tun hatte. Die Literatur des Westens lockte uns dagegen unwahrscheinlich, sie wollte uns nicht erziehen, keine besseren Menschen aus uns machen, sie wollte nur spielen. Sie machte uns Hoffnung, dass es zwischen den rot angestrichenen Grenzen unserer sozialistischen Heimat und dem schwarzen Weltall noch eine lustige Welt gab, bevölkert von Figuren aus Salingers Romanen und Becketts Theaterstücken. Eine Welt, in der David Bowie und Brian Eno Musik machten, da wollten wir hin. Die Literatur und die Musik waren die Köder, die uns aus der Heimat herauslockten und auf die Reise schickten.

***

Draußen wartete eine völlig fremde Welt auf uns. Eine spießige, kleinbürgerliche Welt, die Angst vor Fremden hatte und keine Lust auf Abenteuer. Sie war bei weitem nicht so spannend und interessant wie in den Büchern, die wir lasen, wir sind aber trotzdem geblieben. Später bin ich in Deutschland selbst ein Teil der dortigen Literatur geworden, meine Bücher werden als Köder d.h. als Lehrmaterial benutzt, um den Neuankömmlingen Deutsch beizubringen und sie in das europäische Leben zu integrieren.

***
Ich konnte es kaum glauben. Die Syrer und die Iraker lernen mit meinen Büchern Deutsch. Besonders populär als Lehrlektüre ist das deutscheste, was ich bisher geschrieben habe: ein Buch mit dem Titel ”Mein Leben im Schrebergarten“. Ich hatte tatsächlich vor vielen Jahren einen Schrebergarten in Berlin gepachtet, in der Gartenkolonie habe ich viele interessante Menschen kennengelernt, die mich als Gartenprüfungskommission besuchten und mir erzählten, was ich zu tun hätte. Ich sollte Rhabarber ernten, um irgendwelche wichtigen ”Punkte” bei der Auswertung der Parzellen zu bekommen. Ich wollte alles richtig Deutsch machen, habe Rhabarber geerntet und Punkte bekommen, es waren aber zu wenig Punkte. Also musste ich den Garten nach einem Jahr wieder abgeben, vor allem wegen angeblicher Probleme mit der spontanen Vegetation, dem Unkraut.
Das Buch, das ich darüber schrieb, sorgte für Heiterkeit. Ich hätte die deutsche Wirklichkeit auf die Schippe genommen, aber sicher übertrieben, denn „in der Realität könne das nicht so schlimm sein“, schrieben die Zeitungen in ihren Kritiken.

***

Nur die Deutschen und die Russen unterscheiden zwischen Realität und Wirklichkeit, bei den Engländern oder Franzosen wird beides mit einem Wort bezeichnet. Die Deutschen wie die Russen wissen, dass die Wirklichkeit größer und vielschichtiger ist als jede Realität – unsere Träume und Sehnsüchte gehören dazu, unsere Hoffnungen und Ängste. Beide, Deutsche und Russen schauen dem Chaos direkt ins Auge, die einen wollen es in Ordnung verwandeln, alle realen und potenziellen Asylbewerber zusammenzählen, Obergrenzen für Leid und Not gesetzlich festlegen, und die Flüchtlingswellen in einer abgestimmten Reihenfolge hintereinander aufstellen. Die Russen sehen dagegen im Chaos die Ausrede für alles, was schief gelaufen ist, sie suchen darin Vergebung für bereits geschehene und noch nicht begangene Sünden.

***
Aber zurück zum Rhabarber. Nach der Veröffentlichung meines Schrebergartenromans, in dem ich mich abwertend über Rhabarber geäußert hatte, bekam ich unglaublich viele Postsendungen aus ganz Deutschland, die Menschen schickten mir ihre hausgemachte Rhabarberkonfitüre und Rhabarber-Schnäpse. Ich habe alle Gläser in den Keller getragen. Nun kam plötzlich eine neue Rhabarber-Büchse – aus einer Sprachschule für junge Flüchtlinge am Wittenbergplatz in Westberlin, zusammen mit einer Einladung, die Schule zu besuchen. Die Lehrerin mit einem Doppelnamen berichtete mir von ihrer Klasse, bestehend aus neun jungen Männern: sieben Syrer, einen Iraker und einen Russen, den Putin nicht überzeugt hatte. Sie alle lernten mit meinem Schrebergartenbuch seit neun Monaten Deutsch. Schon in zwei Wochen sollten sie ihre Prüfung ablegen, danach winkte ihnen ein großes Nichts. Nur ein Syrer hatte eine Lehrstelle in Aussicht, als Altenpfleger; in Syrien hatte er vor dem Krieg Philosophie studiert, das passte also. Noch einer hätte als Heizungstechniker beginnen können, aber seine Papiere waren noch nicht anerkannt, das konnte Monate, wenn nicht Jahre dauern, und bis dahin war die Stelle bestimmt weg. Die Lehrerin bat mich zu kommen, um den jungen Menschen Mut zu machen, denn was könnte für verzweifelte junge Flüchtlinge schöner sein, als einen alten aber gut erhaltenen Flüchtling kennenzulernen, der noch dazu als deutscher Schriftsteller tätig sei, meinte die Lehrerin in ihrem Brief. Die Syrer hatten zusammen mit der Lehrerin diese Rhabarberkonfitüre für mich gekocht. Eine solche Einladung konnte ich natürlich nicht ablehnen.

***

Ich fuhr zum Wittenbergplatz, besuchte die Klasse und erzählte von meiner eigenen Flucht, die unspektakulär und viel weniger gefährlich war als ihre. Die Literatur hat uns damals gelockt, die Bücher und die Musik. Wir sind mit dem Zug aus Moskau losgefahren, verbrachten zwei Wochen in einer Unterkunft des Deutschen Roten Kreuzes in Ost-Berlin und bekamen dann als geflohene Juden aus der Sowjetunion ein humanitäres Asyl in Deutschland. Wir konnten kein Deutsch, wollten aber als Fremde nicht auffallen. Ich habe in der S-Bahn gesehen, dass viele Deutsche mit einer Bierflasche in der Hand reisen. Also kaufte ich mir gleich am ersten Tag für die letzten zwei D-Mark, die ich hatte, ein Bier, es war ein Flensburger Pils. Ich mochte kein Bier, bin aber mit der Flasche in der Hand eine Woche lang rumgefahren, immer, wenn mich die Menschen komisch anschauten, nahm ich einen großen Schluck, ich wollte damit sagen: Seht ihr, ich bin einer von Euch. Mehrmals füllte ich die Flasche nach, mal mit Apfelsaft, mal mit Cola.

***
In der Integrationsklasse fragte ich die Rhabarber-Syrer, was sie sich als erstes gekauft hatten. Eine SIM-Karte, eine Curry-Wurst, gaben sie zur Antwort. Ich habe mir eine Zeitung gekauft, sagte der Syrer, der Philosophie in der Heimat studierte. Er hatte sich in Deutschland als erstes eine dicke deutsche Zeitung gekauft, wenn er merkte, dass die Menschen ihn irgendwie schräg anguckten, schlug er die Zeitung auf. Damit wollte er ein Zeichen geben, ich bin Deutsch, ich bin einer von Euch! Es hat eine Weile gut funktioniert, irgendwann war aber die Zeitung so alt und zerfleddert, dass die Menschen komisch guckten, wenn der Syrer sie aufschlug. Da musste er sie wegwerfen. Ich habe ihm versprochen, darüber zu schreiben. Es scheint, als hätte die Literatur heute tatsächlich eine Erkenntnis zu vermitteln, eine Botschaft, die aufgeschrieben und gelernt sein will. Sie lautet: wir sitzen alle in gleichem Rettungsboot, wir sind alle einer von Euch.
Spassiba!

Wladimir Kaminer

 

Puhe 30.09.2016
Turun Kirjamessujen avajaisissa

Hyvät naiset ja herrat,
hyvät lukijat

On suuri kunnia, että saan Turun Kirjamessujen vieraana esitellä omalla ”Ryssändisko”-tilaisuudellani saksalaista kulttuuria täällä Suomessa. Ei ole ensimmäinen kerta, kun ”ryssändisko” toimii kulttuurivälittäjänä. 2003 sellainen järjestettiin myös Frankfurtin kirjamessuilla Saksassa. Kotimaani Venäjä oli tuolloin messujen teemamaa. Niin sitten esittelin ”ryssändiskolla” Venäjää Saksassa, ja nyt esittelen sen avulla Saksaa Suomessa. On mielenkiintoista nähdä mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan.

****
Kerron lyhyesti itsestäni. Lähdin 25 vuotta sitten kotimaastani Neuvostoliitosta ja minut otettiin Saksassa vastaan juutalaisena pakolaisena. Lähdin tuolloin Eurooppaan, sillä halusin tutustua henkilökohtaisesti suureen maailmaan. Sosialistisessa isänmaassani ei maailmasta nimittäin ollut paljoa nähtävissä. Isäni mustavalkoinen televisio lähetti lähinnä raportteja maan sisäisistä asioista — esimerkiksi vehnäsadosta tai Neuvostoliiton joukkueen jääkiekkomenestyksestä. Jokaisessa uutislähetyksessä näytettiin lisäksi neuvostoliittolaisia kosmonautteja. He kelluivat kumiletkuihin kietoutuneina avaruuden painottomuudessa ja vilkuttivat sieltä meille TV- katsojille. Näistä neuvostouutisista tuli sellainen surullinen tunne kuin olisimme aivan yksin maan päällä, ympärillämme vain sosialistinen isänmaamme ja ääretön maailmankaikkeus, synkkä harvaan asuttu erämaa, jossa olivat korkeintaan omat kosmonauttimme. Uutisia ulkomailta, Amerikasta ja Euroopasta, kuuli vain harvoin. Viikonloppuisin ennen jääkiekkopeliä esitettiin puolen tunnin ohjelma ”The International Panorama”. Ohjelman juontaja, politiikan tutkija, matkusteli väsymättä ympäri maailmaa Neuvostoliiton hallituksen toimeksiannosta raportoidakseen meille ytimekkäästi planeetan tilasta viikonloppuisin. Hän oli hyvin lihava, mahtui tuskin kuvaruudulle niin että noita kuvia ulkomailta tuskin näki hänen selkänsä takaa. Ne olivat epätarkkoja ja sumuisia. Yhteys ulkomaailmaan oli meiltä katkaistu, muttei täysin.

***

Salaisten kanavien kautta saimme käsiimme meitä suuresti kiehtovia kirjoja ja äänilevyjä, kirjallisuutta ja musiikkia Amerikasta ja Euroopasta. Kirjallisuus oli röyhkeää, oikukasta, vapaata, itsekeskeistä ja uskomattoman naiivia. Neuvostokirjallisuudella oli aina korkeat tavoitteet, sen oli tarkoitus olla opettavaista. Läntinen kirjallisuus taas tuntui vain huvin vuoksi kirjoitetulta. Kotimaassani kirjailijan yhtä lailla kuin kosmonautinkin ammatti olivat vastuullisia valtiotason tehtäviä.

***
Neuvostoliitossa kirjallisuutta tuotettiin pääasiassa suunnitelmatalouden puitteissa, mikä tarkoitti, että jokaisen diplomikirjailijan tuli vuoden loppuun mennessä saattaa valmiiksi yksi romaani, joka teki sen lukijoista parempia ihmisiä. Sillä kommunismia ei toteutettukaan perinteisten ihmisten voimalla. Puolueen johdolla julkaistava neuvostokirjallisuus ja -taide tuottaisivat pakostakin parempia ihmisiä. Tuo taide oli hyvin tylsää. Venäläisillä klassikoilla oli siihen verrattuna suuria etuja. Tolstoin romaaneista ja Tsehovin näytelmistä opin, että valkoviinien maut eroavat toisistaan ja että joitakin niistä sopi nauttia ostereiden kanssa ja toisia sitä vastoin ei. Venäläiset klassikot kuvasivat toisenlaista Venäjää, jossa asui paljon intohimoisia, temperamenttisia naisia ja miehiä, jotka kärsivät yhteiskuntansa epäoikeudenmukaisuudesta ja sen arkaaisesta hallinnosta ja työskentelivät innokkaasti paremman tulevaisuuden eteen. He eivät tuolloin aavistaneet, mitä oli tulossa. Klassikot kuvasivat menneitä aikoja, maailmaa, jolla ei ollut enää mitään tekemistä meidän todellisuutemme kanssa. Länsikirjallisuus sen sijaan houkutti meitä tavattomasti. Se ei halunnut kasvattaa, tehdä meistä parempia ihmisiä, se halusi vain leikitellä. Se antoi meille toivoa, että jossakin sosialistisen isänmaamme punaiseksi maalattujen rajojen ja mustan maailmankaikkeuden välillä on olemassa hauska maailma, jota asuttavat Salingerin romaanien ja Beckettin näytelmien hahmot, maailma, jossa David Bowie ja Brian Eno musisoivat. Sinne me halusimme mennä. Kirjallisuus ja musiikki olivat syöttejä, jotka houkuttelivat meidät pois kotimaastamme, lähettivät meidät matkaan.

***
Lännessä kohtasimme täysin oudon maailman. Ahdasmielisen, pikkuporvarillisen maailman, joka pelkäsi muukalaisia ja jossa ei tunnettu seikkailumieltä. Se ei ollut läheskään niin jännittävä ja mielenkiintoinen kuin niiden kirjojen maailma, joita olimme lukeneet, mutta jäädä halusimme joka tapauksessa. Myöhemmin minusta itsestäni tuli osa Saksan kirjallisuutta. Kirjojani käytetään syötteinä eli opetusvälineinä, joilla saadaan maahanmuuttajat opiskelemaan saksaa ja integroitumaan eurooppalaiseen yhteiskuntaan.

***
Saatoin tuskin uskoa tätä todeksi. Syyrialaiset ja irakilaiset opiskelivat saksaa minun kirjojeni avulla. Erityisen suosittua opetuslukemistoa on kaikkein saksalaisin kirja, jonka olen kirjoittanut, kirja nimeltä ”Mein Leben im Schrebergarten“ (Elämäni siirtolapuutarhassa). Vuokrasin todellakin monta vuotta sitten siirtolapuutarhapalstaa Berliinissä. Puutarhayhteisössä tutustuin kiinnostaviin ihmisiin, jotka kävivät tarkastamassa puutarhaani ja kertoivat mitä minun kulloinkin tuli tehdä. Minun oli korjattava satoa raparperista hankkiakseni ”pisteitä”, jotka olisivat kuulemma tärkeitä palstoja arvioitaessa. Halusin tehdä kaiken hyvin saksalaisesti, korjasin raparperisadon ja sain pisteitä, mutta niitä oli edelleen liian vähän. Niinpä minun täytyi luopua puutarhastani vuoden kuluttua, kuulemma varsinkin luonnonvaraisten kasvien, siis rikkaruohojen,
aiheuttamien ongelmien vuoksi.
Kirja, jonka tästä kirjoitin, aiheutti hilpeyttä. Olin laskenut leikkiä saksalaisesta todellisuudesta, mutta varmasti liioitellut, sillä ”eivät asiat todellisuudessa voineet olla niin hullusti”, lehdet kirjoittivat arvioissaan.

***

Ainoastaan saksalaiset ja venäläiset tekevät eron sanojen realiteetti ja todellisuus välillä, englantilaisten ja ranskalaisten mielestä on kyse yhdestä ja samasta asiasta. Niin saksalaiset kuin venäläisetkin tietävät, että todellisuus on suurempi ja monikerroksisempi kuin yksikään realiteetti — unelmamme ja toiveemme ovat osa sitä, samoin toiveemme ja pelkomme. Molemmat, sekä saksalaiset että venäläiset, katsovat kaaosta suoraan silmiin. Saksalaiset haluavat muuttaa sen järjestykseksi, laskea yhteen kaikki todelliset ja mahdolliset turvapaikanhakijat, asettaa lailliset ylärajat kärsimykselle ja hädälle, limittää pakolaisaallot toinen toistensa perään tiettyyn järjestykseen. Venäläiset sen sijaan pitävät kaaosta hyvänä selityksensä kaikkeen mahdolliseen, mikä on mennyt pieleen. He etsivät siitä anteeksiantoa sekä jo tehdyille että tuleville synneille.

***
Mutta palataanpa raparperiin. Sen jälkeen, kun siirtolapuutarharomaanini, jossa puhuin väheksyvästi raparperista, oli julkaistu, sain uskomattoman määrän postilähetyksiä kaikkialta Saksasta. Ihmiset lähettivät minulle kotitekoista raparperihilloaan ja raparperisnapsejaan. Kannoin kaikki purkit kellariin. Nyt tuli yllättäen uusi raparperitölkki, Länsi-Berliinin Wittenberg-aukion laidalla sijaitsevasta nuorten pakolaisten kielikoulusta, sekä kutsu tulla vierailulle tähän kouluun. Naisopettaja, jolla oli kaksoisnimi, kertoi minulle luokastaan, joka koostui yhdeksästä nuoresta miehestä: seitsemästä syyrialaisesta, yhdestä irakilaisesta sekä yhdestä venäläisestä, jota Putin ei ollut kyennyt vakuuttamaan. He kaikki olivat opiskelleet saksaa minun siirtolapuutarhakirjani avulla yhdeksän kuukauden ajan. Jo kahden viikon kuluttua heidän olisi suoritettava kielikoe, minkä jälkeen heitä ei odottanut enää yhtään mikään. Vain yhdellä syyrialaisella oli näköpiirissään oppisopimuskoulutus vanhusten hoitajana. Syyriassa hän oli opiskellut filosofiaa ennen sotaa, niin että hän tuntui sopivalta henkilöltä. Vielä yksi heistä olisi voinut aloittaa työn lämmitysteknikkona, mutta hänen papereitaan ei ollut vielä hyväksytty. Asia saattaisi kestää kuukausia, jollei vuosia, ja silloin paikka olisi jo varmasti mennyt. Opettaja pyysi minua tulemaan valaakseni nuoriin rohkeutta, sillä mikä voisi olla parempi juttu epätoivoisille nuorille pakolaisille kuin tutustua vanhaan, mutta hyvin säilyneeseen pakolaiseen, joka toimii kaiken lisäksi saksalaisena kirjailijana, kertoi opettaja kirjeessään. Syyrialaiset olivat keittäneet minulle tämän raparperihillon yhdessä opettajan kanssa. Tällaisesta kutsusta en tietenkään voinut kieltäytyä.

***

Ajoin Wittenbergin aukiolle, vierailin luokassa ja kerroin omasta paostani, jossa ei ollut juurikaan dramatiikkaa ja joka ei ollut läheskään niin vaarallinen kuin heidän pakonsa. Kirjallisuus houkutteli silloin meidät tänne, kirjat ja musiikki. Lähdimme junalla Moskovasta, vietimme kaksi viikkoa Saksan Punaisen Ristin majoituksessa Itä-Berliinissä ja saimme sitten neuvostojuutalaisina pakolaisina humanitaarisen turvapaikan Saksasta. Emme osanneet saksaa, muttemme halunneet, että meistä näkee, että olemme muukalaisia. Olin lähijunassa nähnyt, että monet saksalaiset matkustavat pidellen olutpulloa kädessään. Niinpä ostin heti ensimmäisenä päivänä kahdella viimeisellä D-markallani pullon olutta, merkkiä Flensburger Pils. En pitänyt oluesta, mutta ajelin viikon ajan pullo kädessäni. Aina, kun joku katsoi minua ihmeissään, otin ison kulauksen, jolla halusin sanoa: Katsokaa, olen yksi teistä. Täytin pullon useita kertoja, milloin omenamehulla, milloin kokiksella.

***
Integraatioluokassa kysyin raparperisyyrialaisilta, mitä he olivat ostaneet ensimmäiseksi. SIM-kortin, currywurstia, he vastasivat. Ostin sanomalehden, sanoi se syyrialaisista, joka oli opiskellut filosofiaa kotimaassaan. Hän oli ostanut Saksassa ensimmäiseksi paksun saksalaisen sanomalehden ja huomatessaan ihmisten katsovan häntä kummeksuen hän levähytti lehden auki. Hän halusi näin antaa merkin, olen saksalainen, olen yksi teistä! Se toimi hyvin jonkin aikaa, mutta jossain vaiheessa lehti oli niin vanha ja repaleinen, että ihmiset katsoivat ihmeissään, kun tuo syyrialainen avasi sen. Silloin hänen piti heittää se pois. Lupasin hänelle kirjoittaa tästä. Tuntuu todella siltä, että kirjallisuuden tehtävä tänään on välittää eräs oivallus, viesti, joka on syytä kirjoittaa muistiin ja joka on syytä oppia, viesti, joka kuuluu: Kaikki me olemme samassa pelastusveneessä, kaikki me olemme yksi teistä.
Spassiba!